Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
Markopastorin mietteitä

Olen mieluummin rakastettu kuin suosittu

23.04.2012 - 17:38 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta
Kävin eilen sunnuntaina (22.4.) Helsingin Ateneumin näyttelyssä, jonka aiheena olivat tunnetun ruotsalaisen taidemaalarin, Carl Larssonin (1853–1919) teokset. Carl Larsson on tullut tunnetuksi kotiin ja perheeseen liittyvillä kuvauksillaan. Hänen teoksensa olivat itselleni jo tuttuja lukuisista postikorteista, joita on meidänkin aikanamme ollut runsaasti myynnissä. Larssonin akvarellit ovat luonteeltaan ajattomia, vaikka ne historiallisesti sijoittuvatkin yli sadan vuoden taakse.
 
Näyttelyn lopussa oli kuva Larssonin kotikirkosta Taalainmaan Sundbornissa, minkä kuvan yhteyteen hän tiivisti elämänasenteensa: ”Täällä on kerran matkani pää.” Larssonin arvoja taidemaalarina kuvasi myös hänen ajatuksensa: ”Olen mieluummin rakastettu kuin suosittu.” Nämä hänen ajatuksensa ovat hyvin liikuttavia. Carl Larsson oli joutunut saman tilanteen eteen kuin muutkin taiteilijat. Saadakseen toimeentulonsa teoksistaan ihmisten täytyi pitää hänen teoksistaan. Hänen tavoitteenaan oli maalata itsensä ruotsalaisten sydämiin.
 
Carl Larsson onnistui tavoitteissaan tulla rakastetuksi, koska hänen teoksistaan välittyy rakkaus kotiin ja perheeseen. Puoliso Karinin kanssa Carl kasvatti seitsemän lasta ja hän kuvasi heidän elämäänsä idylisessä koti- ja pihamaisemissa. Larssonien koti näyttäytyy hyvin valoisana ja kauniina. Kesti silti kauan, ennen kuin Larsson sai taiteilijana julkista tunnustusta. Hän joutui käymään monien pettymysten läpi, koska julkisesti hänen tärkeimpiin teoksiinsa suhtauduttiin kriittisesti.
 
Taiteilijan kerrotaan olleen taipuvainen masennukseen vaikeitten lapsuuskokemustensakin vuoksi, mutta hän halusi viestittää töillään ”valoisuutta, iloisuutta ja kepeyttä”, kuten näyttelyn esitteessä kuvataan. Töiden keveys tulee näkyviin muun muassa kevään ja alkukesän piha- ja luontomaisemista, jotka viestittävät värimaailman herkkyyttä. Myös kodin sisustus ja puutarhan hoito ovat Larssonille läheisiä aiheita. Minulle jäi tunne, että nämä aiheet puhuttelevat myös nykyajan ihmistä.
 
Taidenäyttelyssä käyminen oli hyvin virkistävä kokemus. Pitkän ja hieman raskaankin työjakson jälkeen kauniit teokset jättävät jäljen sieluun. Halusin tavoittaa taiteilijan oman viestin, rakkauden sanoman, jota hän halusi kertoa teostensa katselijoille. Kaikkien ei tarvitse olla suosittuja, mutta jokainen tarvitsee rakkauden kokemusta. Taiteilija muistuttaa siitä, että jos on valmis viestittämään rakkautta, sitä voi myös itse vastaanottaa. Niin metsä vastaa, kun sille huudetaan, todetaan sananlaskussakin!


 

Vähän lisää iloa

23.03.2012 - 17:17 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto
Muistan, kun olin muutama vuosi sitten koulutustilaisuudessa Suomen Lähetysseuran tiloissa Helsingissä. Siellä osuin samaan pöytään entisen esimieheni, emeritusarkkipiispa John Vikströmin kanssa. Keskustelimme siinä kirkkomme jumalanpalveluselämästä ja sen kehittämisestä. Muistan, kun emeritusarkkipiispa totesi minulle, että meidän kirkossamme ei tarvittaisi paljoa enempää, mutta vähän enemmän iloa kyllä tarvitsisimme jumalanpalveluksiimme.
 
Niin, mihin onkaan kadonnut oikea ilo kirkostamme? Kirkkomme julkinen kuva on syntynyt vuosisatojen kuluessa. Siihen kuvaan on kuulunut aika kovia tunteita. Laki ja tuomio ovat kuuluneet pappien keskeiseen julistukseen. Papit ja kirkkoherrat tunnettiin usein ankariksi miehiksi. Oikea julistus opittiin mieltämään miesten tunteiden mukaisiksi. Evankeliumia on kyllä julistettu, mutta kun kirkkomme historiaa ajattelee, niin tulee mieleen kysymys: Mihin katosi ilo kirkostamme?
 
Tosin, aina kun näin yleisellä tasolla puhutaan kirkostamme, niin herkästi syntyy myös vääriä yleistyksiä. Mutta jospa näitten yleisluontoisten arvioiden taakse kätkeytyisi joitakin yleisiä totuuksia. Olisiko nyt, kun kirkkomme työntekijöistä on entistä enemmän naisia, aika elämänläheisille tunteille, joista yksi keskeinen on ilon tunne.
 
Päivän evankeliumi on kertomus nuoren naisen ilosta. Kunpa tämä Marian ilo saavuttaisi meidätkin täällä Kajaanin kirkossa ja teidät siellä radioittenne äärellä, niin että tuntisimme vähän enemmän iloa uskostamme ja voisimme jumalanpalveluksen päätyttyä säilyttää tuon ilon sisimmässämme.
 
Maria tunsi iloa äidiksi tulemisestaan. Tuon ilon hän ilmaisee ylistyslaulussaan, joka on kirjoitettu meille evankeliumiin. Maria tunsi ilon Jumalasta ja hänen lahjoistaan. Tänä päivänä iloitsemme siitä, että me miehet ja naiset voimme yhdessä tehdä työtä kirkossamme. Naisilla on paljon tuotavana kirkkomme elämään. Ja jos toivoa saa, niin tänään Marianpäivänä haluaisin sanoa teille naisille, että uskaltakaa ilmaista elämäniloa puheissanne ja arkisessa elämässänne. Sitä me tänä aikana tarvitsemme. Elämänilo on sellaista, mikä tarttuu, jos siihen vain antaa luvan.
 
Ehkäpä meille miehille on vaikeampi osoittaa tunteitamme kirkon työssä. Ilon tai rakkauden tunteiden ilmaisu ei ole meille luontaisesti kovin helppoa. Liitymme huomaamatta sellaiseen perintöön, jossa tunteiden ilmaisu on keskittynyt huoliin ja pelkoihin kuuluviin elämäntuntoihin. Raskaat ajatukset tuntuvat ehkä painavammalta kuin ilosta puhuminen. On ikään kuin arvokkaampaa tai syvällisempää julistaa vakavaan sävyyn. Mutta tuo sävy on jäänyt varsin yksipuoliseksi.
 
Kirkko on historiansa ajan toiminut unilukkarina ja varoittanut milloin mistäkin vaarasta ja uhasta. Ei niin, että tämä olisi sinänsä ollut väärin, mutta kun siinä samalla on unohtunut elämän valoisien puolien esiintuominen, niin jotakin siitä saarnan sanastosta on jäänyt kaipaamaan. Evankeliumi merkitsee ilosanomaa. Mutta jos ilosanoman julistajan yleissävy on aina kovin vakava, niin eikö jotakin siitä alkuperäisestä Raamatun sanomasta jää meille välittymättä! Niin saatat kyllä ajatella, että jos ilonaiheita ei vain tunnusta olevan riittävästi.
 
Mieleeni tuli näitä pohdiskellessani runoilija ja evankelista Erkki Lemisen puhe, kun osallistuimme vaimoni Taina-Maijan kanssa kauan sitten suureen hengelliseen tapahtumaan Tampereen jäähallissa. Erkki Lemisellä oli puheissaan aina tilannetajua. Niinpä hän nappasi eräästä jäähallin mainoksesta lauseen: jääkaappi ja pakastin yhdessä. Erkki Leminen tokaisi tähän: ”Taitaa tässä olla kuva suomalaisesta avioliitosta – jääkaappi ja pakastin yhdessä.” – Siihen hän sitten vielä lisäsi, että on tainnut tänne hengelliseen tilaisuuteen tulla se jääkaappi ja pakastin on jäänyt kotiin.
 
Jospa sisimpämme voisi vapautua jäästä ja kohmeesta niin, että voisimme tuntea vähän enemmän lämpöä ja iloa. Kaipaan ainakin itse enemmän iloa kirkkomme ja seurakuntamme elämään. Mutta jään ja kohmeen täytyisi ensiksi lämmetä, että vahvemmille tunteille löytyisi sijaa.
 
Uskonelämä ei perustu tunteisiin. Mutta tunteilla on silti tärkeä sijansa meidän uskossamme. Ilon tunteiden kokemiseen opastavat meitä lukuisat Raamatun henkilöt. Nehemian kirjassa on sana, vanhan käännökseen mukaan: ”Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne''  Noiden sanojen lausumisen aikoihin israelilaiset olivat juuri palanneet Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Esran ja Nehemian johdolla kansa oli jälleenrakentanut Jerusalemin raunioituneet muurit. Ja nyt heidän tähtäimessään oli jällenpystyttää temppeli ja koota kansa yhdeksi.
 
Kansa oli innostunut temppelistä, jumalanpalveluksesta sekä Jumalasta, joka oli vastannut kansan rukouksiin. Jos mekin tuntisimme innostusta hengellisestä elämästämme, niin tämäkin hengellinen huone voisi rakentua ja koota sisäänsä entistä useampia. Moni etsivä löytäisi ja monelle kolkuttavalle avattaisiin ovi!
 
Myös Maria on yksi parhaimpia esimerkkejä ilon merkityksestä Jumalan kansan elämässä. Niinpä Martti Lutherille Maria oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kirjoitti tämän pyhän saarnatekstistä, Marian kiitosvirrestä, oman tulkintansa, jota on kutsuttu uskonpuhdistuksen kypsäksi hedelmäksi. Tästä hedelmästä löytyy arvokasta, jokapäiväiseen arkeen ulottuvaa jaettavaa. Lutherin Maria-käsityksen myötä tavallinen elämä sai sille kuuluvan arvon. Jumalan armo ja lahja tulivat tavallisen nuoren naisen osaksi. Siksi aivan tavallinen elämä on hienoa ja riittävää. Jumala ilmaisi itsensä arjen elämänilojen keskellä myös Marian elämässä.
 
Me tämän ajan kristityt emme tarvitse suuria ja järisyttäviä tunnekokemuksia. Riittää, että ilon virrat alkavat vapautua ja tunnemme elämäniloa pienistä asioista. Riittää, että tunnemme Jumalaa, joka lahjoittaa meille kaikki pyhät lahjansa. Niistä saamme tänäkin päivänä iloita ja jäädä odottamaan Jumalan lupausten täyttymystä. Seurakunnassammekin on jatkuvasti pieniä ilonaiheita. Toivon, että voisit löytää nämä ilonaiheet ja olla mukana rakentamassa yhteisöämme, niin että meidän olisi entistä parempi elää ja olla Jumalan omina ja toimia hänen nimensä kirkastamiseksi.


 

Olin hengessä Herran päivänä

08.03.2012 - 11:52 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto
Tulin viime perjantaina autolla Oulusta, jossa olin kuntoutuksessa. Kuntoutuksessa puhuttiin hyvin paljon kaikkea terveysasiaa. Meidän tulee oppia pitämään hyvää huolta itsestämme ja terveydestämme. Ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli. Autolla ajaessa on usein hyvä rukoilla. Siinä sydämelleni laskettiin sana Johanneksen ilmestyksestä vanhan käännöksen mukaan: Ilm. 1:10  ”Minä olin hengessä Herran päivänä”
 
Johannes kertoo kokemuksestaan. Hän oli joutunut karkoitetuksi uskon todistuksen vuoksi Patmos –saarelle. ”Minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos”
 
Johannes oli siirretty syrjään kaikesta toiminnasta, mutta tämä kuului Jumalan suunnitelmaan. Johanneksella oli aikaa rukoukselle. Mutta mitä tarkoittaakaan tuo sana; Olin Hengessä Herran päivänä?
 
Tuo oma matkakokemukseni nosti mieleen tämän Raamatun sanan. Tuntui, että minua erityisesti kehotettiin olemaan Hengessä Herran päivänä. Kristitylle on tärkeää pyhittää lepopäivä. Se kuuluu Jumalan alkuperäiseen tarkoitukseen. Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä, sanotaan Jaak. 4: 8.
 
Rukous merkitsee viipymistä Jumalan kasvojen edessä. Jos olemme rukouksen hengessä, niin Jumala kyllä ilmaisee meille itsensä. Uusi käännös ehkä selittää tätä Ilmestyskirjan sanaa: Henki valtasi minut Herran päivänä.
 
Mutta tuo Herran päivä Raamatun selittäjien mukaan ei tarkoita vain joka viikkoista pyhäpäivää. Erityisesti Vanhan testamentin sanoissa Herran päivästä puhutaan, kuten Jesajan kirjan 13. luvussa tilinteon päivänä. Koko Jumalan vastainen maailma joutuu tilintekoon Kaikkivaltiaan edessä. Ilmestyskirja puhuu ajoista, jolloin maata kohtaavat suuret onnettomuudet ja vaikeudet. Niistä saattaa tulla mieleen, että Jumala on tuolloin kaukana. Mutta kuten Johannekselle ilmoitettiin, niin Herran päivä on sellainen, jolloin Jumala itse ilmaisee suurten vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä itsensä. Meiltä kysytään, tunnistammeko me Herran toimivan keskellämme.
 
Suuret muutokset ja vastoinkäymiset ovat asioita, joiden keskellä Jumala toimii. Uskon elämään kuuluvat niin elämän kipujen ja ahdistusten kohtaaminen kuin myös Jumalan rauhan ja lohdutuksen kokeminen. Olla Hengessä merkitsee sitä, että olemme avoimet ja kuulemme, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Koettelemusten aikoina meidän tulee kristittyinä olla valmiita. Tärkeätä on valvoa ja rukoilla, mikä ei saa kuitenkaan olla mikään suoritus tai velvollisuus.
 
Monelle paastonaika voi kokemuksena olla vieras ja hankala asia. Metropoliitta Ambrosius kirjoittaa kirjassaan Pyhyyden kaipaus sitä tavallisen ihmisen kokemusta Jumalasta, jossa paastonajan katumus on jollakin tapaa etäinen, jopa pelottava asia. Asia voisi olla kuitenkin toisin.
 
Ambrosius kirjoittaa: ”Kun opimme paaston aikana pysähtymään, elämä avautuu lahjana ja tehtävänä uudesta näkökulmasta. Näin saamme rikastuttaa älyllistä ja hengellistä maailmaamme lukemalla ja mietiskelemällä. Tekemällä tilaa sisäiselle minällemme ja elvyttämällä sitä löydämme ilon ja rauhan. Tärkeää on erityisesti se, että paaston kautta löydämme toinen toisessamme ihmisyyden, ystävyyden ja rakkauden. Samoin ympäröivä maailma, luonto, kasvit ja eläimet avautuvat meille Jumalan lahjana ja tehtävänä.”
 
Pyhän aihe puhuu uskosta ja rukouksesta. Jeesus moitti kuulijoitaan usein epäuskoiseksi. Epäuskoisuus merkitsee sitä, että ei oteta kaikkivaltiasta Jumalaa täydestä. Moni kuitenkin turvautui hädässään Jeesukseen. Epäusko ja voisiko sanoa pakanuus on luonnostaan meissä ihmisissä. Uskon syntyminen on puolestaan Jumalan suuri ihme ja armo.
 
Usko ja epäusko liittyvät toisiinsa. Usko on Jumalan teko ja Pyhän Hengen lahja ja epäusko on meidän inhimillisyyttämme ja syntisyyttämme. Kun Vapahtaja Jeesus pääsee vaikuttamaan elämässämme, usko työntää epäuskoa syrjempään. Usko saa tilaa sydämessämme.
 
Rukoilemisesta on sanottu kirkon perinteessä määritelmä: rukous on sielun hengitystä. Se kuvastaa, kuinka luonnollinen ja joka­päiväinen asia rukouksen tulisi olla. Me hengitämme aina, valvetilassa ja unessa, emme sitä erityisesti ajatele. Sielun hengitys kuvastaa myös rukouksen välttämättömyyttä us­konelämän, hengellisen elämän hoidossa. Ilman happea, hengitystä, elämä loppuu. Niin myös uskonelämä kuolee ilman rukousta, yhteyttä Jumalaan, joka on kaiken elämän alkulähde.
 
Kristittyä voisi verrata kasviin, joka työntää juurensa maa­perään saaden sitä kautta veden ja ravinteet. Jos kasvi irro­tetaan maasta, pian se kuivettu ja kuolee. Tarvitsemme siis rukousta uskomme hengissäpysymiselle. Se on aivan elin­ehto, yhtä välttämätöntä kuin hengitys. Ei Jumala tarvitse meidän rukouksiamme, vaan me itse tarvitsemme sitä.
 
Tarpeemme ovat kyllä hänen tiedossaan, mutta silti niiden kertominen sanallisesti auttaa. Se auttaa meitä näkemään, mitkä erilaisista ongelmistamme ja puutteistamme ovat ne kaikkein tärkeimmät, koska juuri ne nousevat meille ruko­usaiheiksi. Vaikeiden asioiden kertominen myös toiselle ja yhdessä rukoileminen on aina helpottavaa.
 
Toinen voi auttaa näkemään asioita toisin, ja siitä voi lähteä liikkeelle paraneminen, avun saaminen. Kaikkein eniten huojentaa, kun voi kertoa huo­lensa Herralle, jolla on elämämme avaimet. Hän tahtoisi avata elämämme solmuja, ja auttaa sisäiseen vapauteen. Se ei ole vapautta sairauksista, taloudellisista huolista, vai­keista ihmissuhteista. Mutta niiden keskelläkin Jumala tah­too auttaa elämään sisäisessä tasapainossa. 
 

Mitä opin Hugo -elokuvasta?

27.02.2012 - 17:39 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta
Kävin eilen katsomassa Lauri poikani kanssa täällä Oulussa juuri Oscar palkitun elokuvan Hugo. Elokuva oli maineensa veroinen. Se teki minuun syvän vaikutuksen, koska osasin samastua kertomukseen. Kuvauksellisesti elokuva on hienoin 3D -toteutus, minkä olen nähnyt. Kertomus, joka piti katsojan mielenkiintoa yllä, oli vieläkin hienompaa. Martin Scorsesen ohjaama elokuva seuraa väljästi ranskalaisen elokuvan tekijän, Georges Mélièsin henkilöhistoriaa. Häntä katsotaan pienen Hugo -nimisen orpopojan näkökulmasta.

Georges Méliès on onneton lelukaupan myyjä, joka suree onnetonta menneisyyttään. Hänen saavutuksensa on ehditty unohtaa. Samaan kertomukseen liittyy hylätty orpopoika, joka kyselee, mitä tarkoitusta hänen elämällään voisi olla. Hugo tuntee itsensä kuin suuren koneiston ulkopuolelle jääneeksi osaksi, joka ei löydä paikkaa tai tehtävää olemassaololleen. Elämä on Hugolle suurta arvoitusta. Mutta ehkä juuri siksi hän tunnistaa entisen elokuvan tekijän surun ja onnettomuuden, koska hänellä itsellään on samoja tunteita.

Hugon syvällinen opetus liittyy syrjäytymisen tuottamaan onnettomuuteen, johon voi niin ikääntyvä kuin myös nuori joutua. Mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa? Voinko olla osa suurempaa kokonaisuutta, jota vain en itse kykene näkemään. Tätä kysyy mielessään jokainen, joka huomaa, ettei kaikki elämän palaset ole kohdallaan. Hugo menettää oman isänsä onnettomuuden seurauksena.

Tunnistan Hugo-pojassa myös omaa lapsuuttani. Vaikeat koettelemukset perheessä sai minut kyselemään omaa paikkaani ja tehtävääni. Mikäli en olisi löytänyt vastauksia kristinuskosta, olisin saattanut joutua hakoteille.  Vastaus kuitenkin löytyi, kuten Hugo löysi elokuvassa. Isä oli jättänyt pojalleen arvoituksellisen robotin, jonka kautta Hugo etsi vastausta elämänsä salaisuuteen. Hugo arveli, että tuo mekaaninen laite kätki sisäänsä elämän salaisuuden. Lapsikin osaa etsiä. Jos lapsen etsintä ja yksinäisyys jää vaille vastausta, niin seurauksena on syrjäytyminen. Tämä on koko yhteiskunnan ongelma.

Nykyajan pahimmat ongelmat syntyvät tarkoituksettomuuden kokemuksesta. Jos en löydä mielekkyyttä kärsimyksen keskellä, en myöskään kykene toimimaan tarkoituksenmukaisesti. Mutta kenelläpä olisi aina olemassaolon tarkoitus niin kirkkaasti tai syvästi mielessään. Joudumme jokainen kyselemään omaa paikkaamme ja tehtäväämme yhä uudestaan. Osattomuuden tunne voi yhdistää meitä, johtuipa tuo tunne mistä tahansa menetyksen kokemuksesta tahansa.

Organisaatioitten toiminnan yhteydestä puhutaan avainhenkilöistä. Jokainen meistä on oman elämänsä avainhenkilö. Emme ehkä aina näe suurta kuvaa, joka elämästämme muodostuu, mutta on tärkeää luottaa siihen, että suuri kuva syntyy aikojen kuluessa. Kun vastaamme arkisessa elämässämme kutsuun elää toinen toistemme lähimmäisinä, niin siitä alkaa piirtyä suurempi kuva. Vaikka saavuttaisimme mitä tahansa tässä maailmassa, mutta tämä ydinajatus puuttuu itseltämme, voimme aina joutua hukkaan. Silloin tarvitsemme paluuta ydinkysymyksiin, joita itsellemme saamme tehdä. Kuka olen ja mitä varten oikeastaan elän? Kysyvä ei jää vaille vastausta.



 

Miikka Ruokanen Kuopion piispaksi

02.02.2012 - 16:45 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta

Viime kesänä minulle ehdotettiin lähteämistä professori Miikka Ruokasen valitsijayhdistykseen jäseneksi Kuopion piispan vaaliin. Kutsu oli aluksi hämmentävä, koska en ollut mieltänyt Miikkaa Kuopion hiippakuntaan kuuluvaksi. Tiesin hänen olevan kotoisin Rovaniemeltä. Pian kävi ilmi, että Miikan äiti on kotoisin Kiuruvedeltä, samalta paikkakunnalta kuin isäni äiti oli kotoisin. Juurilla on tärkeä merkitys. Vaikka Ruokasta moni pitää hiippakunnassamme ulkopuolisena, tärkeintä on, että Miikka Ruokanen itse kokee yhteenkuuluvuutta Itä-Suomeen ja Kuopion hiippakuntaan.

Piispaehdokkaan valitsijayhdistyksen perustaja, opiskelijapappi Raimo Hakkarainen Kuopiosta on pitkään tehnyt Miikan kanssa yhteistyötä Kuopion Tuomasmessuyhteisössä. Itse muistan myös tarkkaan, kuinka osallistuin 80-luvun lopulla joihinkin Tuomasmessuihin Helsingissä. Tuomasmessu teki minuun vaikutuksen, koska aistin siinä uudenlaista innostusta jumalanpalveluselämään. Miikka Ruokanen oli perustamassa Tuomasmessuyhteisöä, josta on saatu paljon uutta kirkkomme elämään. Täällä Kajaanissakin järjestimme usean vuoden ajan Tuomasmessuja 90-luvulla.

Muistan myös ajan, jolloin Miikka Ruokanen toimi TV:n kuuluttajana Yleisradiossa 1990-luvulla. Juontotehtävien jälkeen hän pääsi osallistumaan myös ohjelmien tekoon Rippituoli –ohjelman toimittajana, jossa hän osoitti sujuvan esitystaitonsa maamme keskeisessä mediassa. Luonteva esiintyminen julkisuudessa on sangen tärkeä ominaisuus kirkon työntekijälle.

Vaikka oppineisuus ei ole mielestäni tärkein piispan ominaisuus, niin ei siitä ainakaan haittaa ole. Professori Miikka Ruokasella on hyvin syvällinen ymmärrys klassisesta kristinuskosta, jonka edustajana häntä pidän. Viime kesäkuussa Miikka Ruokanen otti kantaa ajankohtaiseen keskusteluun kansankirkon monimuotoisuudesta Helsingin Sanomien mielipideartikkelissaan. Artikkelista kävi ilmi, kuinka Ruokasella on herkkä tuntemus kehitysmaiden kirkkojen elämäntodellisuudesta. Kirkkomme tarvitsee puolustajan lähetysjärjestöjen toiminnalle, jotka toimivat evankeliumin arvoista käsin, köyhien kirkkojen parissa.

Arvostan Miikka Ruokasessa erityisesti sitä, että hänellä on omakohtainen kokemus Kiinan protestanttisen kirkon elämästä. Hän on ensimmäisenä länsimaisena teologina saanut kutsun luennoimaan Kiinan johtavissa yliopistoissa. Kun länsimaissa kirkkojen työ kuihtuu, niin meillä olisi opittavaa kiinalaisten kristittyjen omistautumisesta asialleen. Kirkollinen Kotimaa –lehti raportoi laajasti 19.1.12 Kiinan protestanttisen kirkon valtavasta kasvusta. Jotakin Kiinan protestanttiset kristityt ovat tehneet oikein, josta voisimme ammentaa myös täällä Kuopion hiippakunnassa.

Kohtasin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti Miikka Ruokasen 3.1.2012 Kajaanissa. Paljon ihmisiä työssäni kohdanneena huomasin, miten helppoa piispakandidaatin kanssa oli keskustella. Hän on välitön, kohtelias ja osasi kuunnella myös tavallisen papin huolia, mikä on yksi piispan tärkeimmistä ominaisuuksista. Kannatan Miikka Ruokasen valitsemista Kuopion hiippakunnan uudeksi piispaksi. Jos Miikka Ruokanen kelpaa kiinalaisille, niin kyllä hän kelpaa myös meille kainuulaisille!

 

 

Myrskyn jälkeen

27.01.2012 - 15:09 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta

Tätä pyhää voisi oikeastaan nimittää ”myrskyjen sunnuntaiksi”. Elämän myrskyjä meistä jokainen joutuu kohtaamaan. Joku joutuu myrskyn silmään, kuten tulvan tai tsunamin kohteeksi, jolloin henki on vaarassa. Mutta vaikka eläisi turvassa kaikilta luonnonvoimilta, niin elämän myrskyjä ei voi välttää. Myrsky voi myös tulla kohdalle niin yllättäen, jolloin elämä ei ole enää entisensä.

Viimeisin paha myrsky sattui tapaninpäivänä. Se oli talvimyrsky, jonka vaurioita on korjattu pitkään. Mieleen tulee myös toissa vuoden elokuun alun rajuilma. Laulaja Juha Tapio oli konsertoimassa lauantai-iltana tässä Kajaanin kirkossa ja luonto järjesti järisyttävän näytelmän kirkon ulkopuolelle. Salamointi oli yhtämittaista. Kuuntelimme rauhallista musiikkia, mutta taivas jylisi ja salamoi. Samalla oli huoli, että milloinka jysähtää itse kirkkoon. Niin ei käynyt, mutta tuo tilanne oli jollakin tapaa symbolinen. Myös kirkko kohtaa tässä ajassa myrskyjä ja rajuilmoja. Silloin toivotaan, ettei myrsky repisi kirkkoa hajalle. Rajuilmojen keskellä kirkko selviytyy kirkon kapteenin, Herramme Jeesuksen johdossa ja häneen luottaen.

Myrskykokemus luonnossa kertoo luojan suuresta voimasta, jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi. Ainakin myrskykokemukset saavat meidät hereille. Kaikki ei olekaan tasaista möllötystä, kun havahdumme rajuilmoihin. Monet hengelliset opettajat, isät ja äidit kertovat siitä, kuinka suurimpien hengellisten siunauksien jälkeen seuraavat kovimmat myrskyt. Ne ovat ihmisen sisäisiä, usein hyvin raskaita elämänkokemuksia.

Toisaalta vanha hengellinen viisaus kertoo siitä, että myrskykokemukset voivat johtaa syvempään ymmärrykseen. Vanhan testamentin profeetta Elia on esimerkki tapauksesta, jossa siunauksen jälkeen seurasi ensiksi Elian voimakas sisäinen myrsky, minkä jälkeen Jumala puhui luonnon kautta Elialle.

I Kun. 19:11 Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. 12 Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. 13 Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Elia oli kokenut väkevästi Jumalan voiman. Hän meni kokemuksesta aika tavalla tolaltaan. Järisyttäviä kokemuksia seurasi Elian sisäinen myrsky. Tähän Jumala halusi sanoa sanansa. Jumala puhutteli Eliaa luonnonvoimien välityksellä, mutta henkilökohtaisesti hän ilmestyi Elialle vasta hiljaisessa tuulen huminassa.

Onko Herra saanut sinulle näin ilmestyä? Rauhallinen luontoelämys voi olla sellainen puhutteleva hetki! Jeesuksen opetuslapset puolestaan olivat kokeneet suuren siunauksen. He olivat todistaneet Jeesuksen suurta ruokkimisihmettä. Leipää jakavan messiaan seurassa ei ollut lainkaan hankala työskennellä. Nälkäinen kansa oli tullut ravituksi. Samalla tuntui, että myös opetuslasten ura oli lähtenyt nousukiitoon. Ehkäpä he alkoivat mielessään suunnitella entistä suurempia ihmeitä ja tapahtumia, joita he voisivat kokea Jeesuksen seurassa.

Miesten piti olla kokeneita vesilläliikkujia, mutta kun luonnonvoimat saivat vallan, heidän voimansa raukenivat. Jeesus oli lähettänyt joukkonsa järvelle. Ja hän tiesi, että myrsky oli tulossa. Siinä myrskyn keskellä opetuslapset eivät paistatelleetkaan suosion valokeilassa. Leivänjakajien sädekehä mureni nopeasti ja toiveet suuremmista saavutuksista alkoivat valua Gennesaretin järven aaltoihin epäuskon myötä.

Päivän evankeliumissa löydämme tottuneet kalastajat yllättävästä tilanteesta. Myrsky järisytti heitä ja he pelkäsivät. Voimme kysyä, mitä he oikeastaan pelkäsivät? Pelkäsivätkö he luonnonvoimia, vai pelästyivätkö he Jeesusta, joka otti vallan luonnonilmiöistä? Vastaus näyttää kallistuvan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Näyttää siltä, että opetuslapset eivät vielä olleet oppineet tuntemaan Herraansa, joka ilmaisi suuren voimansa.

Päivän evankeliumi kertoo selkeästi, kuinka meidän Herramme ei ainoastaan salli vaan hän myös johdattaa meitä myrskyjen keskelle. Vaikka ulkonaisesti elämä menisi tasaisesti, niin monenlaiset sisäiset myrskyt valtaavat meidät. Hädän ollessa äärimmillään Jeesus tulee meidän avuksemme. Vaikka emme näkisikään, hän on koko ajan tilanteen herra. Joskus tosin voimme kysyä, mihin asti Jumalan sallimus ulottuu. Kaikki koettelemukset eivät ole Jumalan suunnitelmissa, sillä myös sielunvihollinen toimii aktiivisesti tässä maailmassa. Joudumme kohtaamaan myös Jumalan vastustajan.

Myrskyjä koetaan aina Herran työssä, niin ulkomailla kuin täällä koti-Suomessa. Joku ajankohtainen keskustelu voi toimia kuin ukkosenjohdattimena ja saada kirkossamme aikaan suurta hajaannusta. Siksi rukoilemme jatkuvasti kirkkomme ja sen työn puolesta, että se säästyisi diabolokselta eli hajoittajalta. Rukoilemme myös, että evankeliumin alkuperäinen sanoma säilyisi keskellämme.

Myrskyn raivotessa on tärkeintä muistaa Vapahtajan sanat: "Minä tässä olen, älkää pelätkö." Tämä vastaus sisältää viittauksen Jumalan pyhään nimeen. Minä olen – on Jumalan nimi, jonka hän ilmoitti Moosekselle. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, minä elän aina ja ikuisesti. Myrskyn päällä kävelevä hahmo ei ole kuka tahansa, hän on itse luomakunnan herra.

Myrskyn keskellä joudumme avuksihuutajan paikalle, omien mahdollisuuksien äärimmäiseen päähän. Huudamme avuksi Herraa, jonka varassa elämämme heiveröinen lanka on. Myrskyn keskellä meitä muistutetaan siitä, että herrallamme on keinot myrskyn tyynnyttämiseen. Meidän tulee siis kaikessa hädässämme huutaa Häntä avuksi ja antaa myös kunnia hänelle. Jeesus sanoo: ”Minä tässä olen, älä pelkää.”

 

 

 

Vuoden vaihteen tuntoja

01.01.2012 - 12:57 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta

Nimikkolähettimme Japanissa, Ulla Pendolin kirjoittaa: Kun Suomi hullaantui jääkiekon maailmanmestaruudesta, japanilaiset villitsi maailman cupin voittanut ”Nadeshiko Japan” eli naisten jalkapallomaajoukkue. Suurin uutinen niin kansallisesti kuin maailmanlaajuisesti oli kuitenkin maaliskuinen Itä-Japania ravistellut maanjäristys, tsunami ja ydinkatastrofi, jossa 20 000 ihmistä sai surmansa. Järkyttävä luonnonkatastrofi herätti japanilaiset arvostamaan perhe- ja ystävyyssuhteita ja nostatti valtaisan auttamishalun ympäri maata. Vuotta 2011 kuvanneeksi sanamerkiksi äänestettiinkin ”kizuna” (絆), joka tarkoittaa yhdyssidettä. Toivomme ja rukoilemme, että katastrofi voisi auttaa solmimaan siteen myös kristilliseen seurakuntaan ja johdattaa Kristuksen tuntemiseen.

Ensi helmikuussa täyttyy neljä vuotta Japanissa. Ensimmäinen työkauteni lähestyy loppuaan, ja on aika suunnata ajatuksia edessä häämöttävää kotimaanjaksoa kohden. On hyvä tulla välillä Suomeen, sillä uuden kielen ja kulttuurin opetteleminen ja intensiivinen työ ovat kuluttaneet voimia. On tärkeää saada viettää aikaa läheisten kanssa ja tavata teitä lähettäjiä. Samalla tiedän, että kotimaassa ollessa tulen kaipaamaan Japania. Se on lähetin osa - aina on ikävä sinne, missä ei ole. Ja pohjimmaisena on Taivasikävä, matkan lopullinen päämäärä. Taivastielle saamme yhdessä olla kutsumassa myös japanilaisia.

Evankeliumi kertoo Jeesuksen toiminnan alkuvaiheesta. Jeesuksen elämässä alkaa Jumalalta saadun tehtävän täyttäminen. Koti Nasaretissa jää taakse ja työ Jerusalemista katsottuna syrjäseuduilla alkaa. Jeesus seuraa huolellisesti Jumalan aikataulua, eikä astu työhön ennen kuin Johannes Kastajan julistus päättyy. Johanneksen tie johtaa ensin vankeuteen ja lopulta kuolemaan. Vasta valmista viljaa voi niittää.

Jeesuksen työn aloittaminen syrjäseuduilta voi ihmetyttää. Miksi Jeesus kiinnittää niin paljon huomiota syrjäseudun ihmisiin? Mikä oikein oli Galilean hedelmä Jeesukselle? - Se oli odottavat ihmiset. Köyhien, syrjään sysättyjen ja kieleltään vieraiden ihmisten naapurissa asuvien juutalaisten kaipaus kokea Jumalan puhuvan heille. Galilean hengellinen maaperä oli otollinen evankeliumille.

Galileasta Jeesus löysi luotettavat ja uskolliset työtoverit ja ystävät. Hän myös aloitti kansan keskeltä, jonka tarpeet ja ajatukset hän tunsi hyvin. Jeesuksen toimintamalli sopii Jumalan valtakunnan työn perustaksi. Tulee aloittaa sieltä, missä on tuttua ympäristöä. Siellä ovat myös hengellisen työn tukijat ja esirukoilijat. Tämä on myös lähetystyön lähtökohta. Herran työtä ei tehdä yksin, vaikka kovin yksinäiseksi siinä usein itsensä tuntee.

Uuden aloittaminen on usein vaikeaa. Nykyajan työelämässä epävarmuus tavoitteista tai päämäärästä vaivaa mieltä. Kysymys luottamuksesta nostaa aina päätään. Vieläkö työntekijään luotetaan. Sen vuoksi täytyy laskea kustannuksia. Tulee tunnistaa omat pelot ja heikkoudet ja aloittaa niiden työstäminen. Innostus ja toisella puolella väsymys ja masentuminen ovat kuin tietä reunustavia ojia. Harkiten ja maltilla tehty työ kantaa hedelmää myös hengellisessä toiminnassa.

Kristillistä elämää on usein verrattu vaellukseen. On jätettävä taakse vanhoja asioita ja suuntauduttava uuteen. Se voi usein tuntua suurelta vaatimukselta. On helpompaa kulkea tuttuja ja totuttuja polkuja kuin etsiä uusia, ennalta kulkemattomia teitä. Joskus elämään kuitenkin tulee kriisejä, jotka pakottavat meitä etsimään uudenlaisia ratkaisuja. Vanhat ratkaisut eivät enää toimi.

Alkanut vuosi on aina uusien mahdollisuuksien mutta myös ennalta arvaamattomien uhkien vuosi. Katsomme aina eteenpäin. Alkuvuodesta järjestetään myös presidentin vaalit. Raamattu kehottaa meitä rukoilemaan – ei vain oman maamme päättäjien – vaan myös koko maailman päättäjien puolesta. Kristuksen kirkko toimii kaikkialla maailmassa. Kaikille ihmisille on tarkoitettu toivo ja toivon sanoma, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä pimeyteen. Tämä on uudenvuodenpäivän ilosanoma. Jeesus on tuonut meille odotuksen ja toivon paremmasta huomisesta.

 

 

 

Jouluyön sanoma kantaa

29.12.2011 - 10:22 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto

Vuoristopolkua kivistä, kaitaa

kukkaistietä ja laaksojen laitaa

Joosef ja Maaria kulkee.

Pitkä on matka, jo uupumus voittaa

sypressin lehvistä tuuli kun soittaa,

aurinko silmänsä sulkee 

Joosef ja Maria olivat pitkällä vaelluksella. Taival Nasaretista kohti Beetlehemiä oli täynnä rasitusta. Ei siinä voinut rauhoittua joulua viettämään. Tulevaisuudesta ei ollut varmuutta, kun raskaana oleva äiti-Maria joutui kahden tai kolmen viikon pituiselle ratsastusmatkalle aasin selässä. Matka oli vaivalloinen, vuorien ja maastoesteiden matkaa kertyi lähemmäksi 200 kilometriä. Ei ihme, jos uupumus alkoi voittaa. Ei ollut helppoa Joosefillakaan. Hänen raskaat mietteetteensä olisivat voineet myrkyttää hänen sisimpänsä, ellei enkeli olisi häntä rohkaissut.

Joosefin ja Marian matka oli kuitenkin täynnä toivoa. Vaikeudet oli tarkoitettu voitettavaksi. Eteenpäin oli mentävä. Edessä oli lapsen syntymä. Pian kodissa olisi uusi perheenjäsen. Tiedossa oli myös enkelien lupaukset niin Marialle kuin Joosefillekin. He osasivat odottaa jotakin suurta, joka kuitenkin kätkeytyi tavalliseen elämään. Väsymyksen keskellä oli salattua onnen tunnetta – tunnetta elämän täyttymyksestä. Yön pimeys kätki pyhän perheen syliinsä.

Muut majan saavat, he viedähän talliin.

Tiedätkö, Beetlehem, kuinka se kalliin

vierahan ottaa nyt vastaan?

Kirkas on taivaalla tähtien palo,

kirkkaampi seimessä loistava valo,

äiti kun vaalivi lastaan.

Vihdoinkin perillä Beetlehemissä! Matkan rasitukset huipentuivat Jeesus-lapsen syntymään. Pienen lapsen hahmoon oli kätketty suuri salaisuus. Taivaan suuri, kirkas valo oli pienen Jeesus-lapsen muodossa. Se oli nähtävänä niille, joilla oli silmät ja sielu avoimena taivaan kirkkaudelle. Saman ihmeen äärellä mekin katselemme ja ihmettelemme Jumalan suuruutta, joka tulee näkyviin pienen lapsen hahmossa.

Minäkin tahtoisin nähdä tuon taivaan kirkkauden. Haluaisin tuntea taivaan kosketuksen. Tahtoisin olla osallinen taivaallisesta rakkaudesta, joka täyttää sisimpäni rakkaudellaan. Jeesus lapsi äiti-Marian sylissä kantaa rakkautta suurinta päällä maan. Tähtitaivaan alla loistaa toisenlainen valo, joka on sielun ja mielen valona, toivona koko ihmiskunnalle.

Kuuletko kuisketta tallissa täällä,

suihketta siipien pienoisen päällä?

Enkelisaattajat valvoo,

hellästi katsellen lapsosta taivaan.

Onnen mi vaihetti maisehen vaivaan.

Häntä he riemuiten palvoo.

Pyhänä jouluyönä eivät vain paimenet katsele Jeesus-lasta. Myös taivaan enkelit tungeksivat pienen kapaloidun lapsen ympärillä. He ymmärtävät, että jotakin hyvin suurta on juuri tapahtunut. Enkelitkin tuntevat suurta onnea ja liittyvät riemulauluun. Tätä hetkeä olivat taivaan joukot odottaneet. Nyt he saivat nähdä Jumalan hienon suunnitelman toteutuneen. Minäkin tahtoisin kanssa enkelten liittyä riemuitsevaan enkelten joukkoon. Haluaisin päästää sisimmästäni riemulaulun, joka kaikuu taivasten saleihin saakka.

Mutta samalla näitä ajatuksia pohtiessani tunnen olevani kiinni tämän maailman huolissa ja murheissa. Sieluni ikävässä kaipaan kuitenkin iloa, joka virtaisi lävitseni ja sytyttäisi uskon palon sisimpääni. Tänä jouluyönä koskettakoon mieltäni ja sieluani taivaallinen ilo. Saakoon kiitollisuus täyttää mieleni sopukat karkottaen kaikki huolet murheet ja surut.

Kiitosta täynnä on mieli myös mulla,

Jeesus kun tässä saan luoksesi tulla,

lahjani seimelle panna.

Oi, jospa laillasi nöyrä mä oisin,

taivahan tuiketta tielleni loisin!
Armoa siihen sä anna. 

-------------------------

Mä kanssa paimenten 
käyn seimen äärehen, 
käyn lasta katsomaan, 
mä olkivuoteessaan, 
mun tähteni syntyi Hän tänne. 

Mä kanssa enkelten 
nyt laulan kiitoksen, 
kun Herra armossaan 
tuo rauhan maailmaan, 
myös mulle Hän rauhansa antoi. 

Mä kanssa tietäjäin 
myös joulutähden näin, 
tuon kullan mirhani, 
tuon kiitossuistuni, 
Hän kaikkensa uhrasi mulle. 

Sun Jeesus kanssasi 
mä vietän jouluni, 
käy seimen lapsonen 
käy jouluvieraaksein 
niin jouluni ei lopu koskaan. 

 

Mahdottomasta tuli totta

21.12.2011 - 21:17 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta

Viikko sitten pidin oppituntia iltarippikoululaisille aiheesta Mitä usko on? Kerroin omasta kokemuksestani. Kerroin, mitä olin kokenut keilahallissa. Omakohtaiset kokemukset ovat parasta opetusmateriaalia, mitä tiedän. Aloitin tunnin kertomalla paperista, joka minulla oli kädessäni. Kertomus meni suurin piirtein näin:

Minulla on kädessäni paperi. Jos joku olisi viikko sitten sanonut, että tulen pitämään tällaista paperia kädessäni, en olisi uskonut häntä. Jos joku olisi sanonut, olisinko pitänyt mahdollisena, että kyseinen paperi ja sen sisältämä tieto olisi kädessäni, olisin kertonut todenneeni sen erittäin epätodennäköiseksi.

Sitten avasin taitetun paperin näytin, mitä siinä oli: Tämä on tuloste Kajaanin keilahallissa tehdystä keilasuorituksestani, jota pidän käsittämättömänä. En vieläkään ymmärrä, miten yht´äkkiä paransin ennätystulostani Kajaanin keilahallissa 183 lukemaan 231. Kun kolmen keilakierroksen keskiarvokin ylitti 200 pistettä, en osaa selittää tapahtunutta itselleni. Vaikka minun ammattinani on uskoa ja kertoa uskon merkityksestä toisille, olin epäuskon kahlitsema. Laskelmoiva järki tulee elämässä aina muita kokemuksia edellä. Markopappi tarvitsi tämän tärkeän ja hyvin käytännöllisen opetuksen.

Vaikka usko avaisi näkemään elämän suomia mahdollisuuksia, me luonnostamme asetamme esteitä, emmekä näe edes omia mahdollisuuksiamme saatikka Jumalan mahdollisuuksia. Mutta jos me emme uskalla elää ja kokeilla mahdollisuuksiamme, ne jää käyttämättä. Alamme pelätä elämää ja tulevaisuutta. Haluamme järjellämme hallita kokemusmaailmaamme, vaikka niin paljon menee ymmärryksemme yli tässä maailmanajassa.

Usko ei ole ensisijaisesti sitä, että me suoriudumme haasteistamme. Tosin, sitäkin se voi olla. Usko on luottamusta ja sisäistä levollisuutta. Se on sielun ja mielen turvaa elämän myrskyjen keskellä. Usko kantaa meitä tulevaisuuteen epävarmojenkin aikojen keskellä. Usko auttaa myös näkemään, miten mahdotonkin voi muuttua mahdolliseksi. Tänä aikana erityisesti te nuoret tarvitsette luottamusta ja uskoa. Te tarvitsette sitä uskon arkisessa merkityksessä. Te tarvitsette sitä myös hengellisessä merkityksessä, niin että Jumala näyttää teille omaa todellisuuttaan ja hänen luomiaan mahdollisuuksia. Mahdottomastakin voi tulla mahdollista silloin, kun uskomme.

 

 

Minun on tultava pienemmäksi

11.12.2011 - 13:15 / Kategoriat: Bloggaus, Uskonto, Yhteiskunta

 Muistelen, kuinka nuorisotyön ohjaajamme oli laittanut kerran rippikoululeirillä paidan päälle. Siinä oli teksti: Ei se ole ihmisen vika, jos komialta näyttää! Se oli hauska paita, joka kertoi pohjalaisesta huumorista. Olen sitä itsekseni naureskellut monta kertaa tuon paidan sanomalle jälkeenpäin. Viesti oli hauska, mutta samalla siihen sisältyi syvä viisaus. Olen arvokas Jumalalle ja lähimmäisilleni. Olen komea tai kaunis Jumalan silmissä ja ehkä vähän toistenkin silmissä. Saan tuntea itseni arvokkaaksi kaikista puutteistani ja vioistani huolimatta.

Päivän evankeliumi kertoo Johannes Kastajan tilanteesta. Johannes ei vain julistanut, vaan hän myös kastoi nimensä ja kutsumuksensa mukaisesti parannuksen kasteella. Johannes kastoi Jordan-virrassa, ja myös Jeesus sai häneltä kasteen. Johanneksesta kerrotaan, että hän oli Jeesuksen edelläkävijä, jonka tehtävänä oli valmistaa Jeesukselle tietä. Johannes todisti Jeesuksesta väkevästi Jumalan Karitsana, joka tuli ottamaan pois maailman synnin. Johanneksen kastaessa Jeesuksen heidän tiensä kohtasivat, mutta silti Johannes ei lopettanut työtään, vaan jatkoi toimintaansa aina vankeuteensa ja mestaukseensa asti.

Johannes ja Jeesus toimivat siis hetken aikaa rinnakkain, ja tämä tuntui herättävän kummeksuntaa, jopa ärtymystä joidenkin taholla. Ainakin Johanneksen opetuslapsia asia mietitytti, kuten evankeliumin kohdasta käy ilmi. Oliko syntymässä kilpailutilanne Jeesuksen ja Johanneksen välillä? Kaikki tuntuivat menevän Jeesuksen luo Johanneksen sijaan. Johanneksen ura puolestaan näytti olevan laskussa.

Mutta Johannes ei lähtenyt mukaan kilpailuasetelmaan vaan alkoi päinvastoin puolustaa Jeesusta. Johannes tunnusti avoimesti Jeesuksen aseman ja sen, että hän itse oli etuoikeutettu, kun saa olla ”sulhasen ystävä”, Hänen tehtävänään oli ohjata juhlamenoja, raivata tilaa sulhaselle. Kateuden sijasta Johannes kehotti opetuslapsiaan yhdessä iloitsemaan Jeesuksen kanssa.

Sitten Johannes toteaa viisaat sanansa: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Näihin sanoihin piilee suuri viisaus! Samalla samalla niihin sisältyy myös suuri haaste. Nöyryys ei ole nyky-yhteiskunnan muotisanoja. Sitä olisi hyvä kuitenkin harjoittaa, niin yhteiselämämme olisi paljon laadukkaampaa. Meiltä jää ehkä omaksumatta virren sanoma: Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Inhimillisesti katsottuna Johannes Kastajan lausunto on vaikea. Meillä ole tapana ajatella niin, että minun pitäisi tulla pienemmäksi. Aikamme henkii pikemminkin päinvastaista sanomaa: Minun on tultava suuremmaksi, muiden pienemmiksi. Totta kai ihmisen elämään kuuluu kasvaminen, oman identiteetin löytäminen ja oman paikan hakeminen. On tärkeää oppia tuntemaan omat mahdollisuutensa ja omat vahvuutensa.

Muistelen omaa kouluaikaani, kun äidinkielen opettajamme, Aune Söderman korosti nöyryyden merkitystä kirjoittajan näkökulmasta. Opettajan hyvät neuvot jäivät koulupojan mieleen! On helpompi lukea tekstiä, jos kirjoittajan ylemmyyden tunne ei välity lukijalle. Kirjoittajan itsekorostus luo vastavoiman. On puolestaan hyvin inhimillistä lukea tekstiä, jos kirjoittaja antaa arvon henkilöille, joista hän kirjoittaa. Kirjoittajan tai puhujan nöyryys välittyy myös armollisuuden tunteena inhimillisiä puutteita ja heikkouksia kohtaan.

Ei ole väärin yrittää, osata ja pärjätä, olla siitä ylpeä. Mutta silloin kun tämä kaikki muuttuu itseriittoisuudeksi ja omahyväisyydeksi, ollaan harhatiellä. Kun syntyy vaikutelma, että toinen on muita parempi, niin tilanne on jo vääristynyt. Jokaisella meillä on omat lahjamme. Sellaisen ihmisen lähellä on vaikea elää ja olla, joka kokee olevansa muita parempi. Syntyy kireyttä ja oman arvottomuuden tunnetta. Siksi elämässä tarvitaan asioita, jotka laukaisevat jännitteet meidän ihmisten välillä. Johannes Kastaja onnistui poistamaan oletetut jännitteet hänen ja Jeesuksen väliltä. Nöyryys oli siihen hyvä väline. Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä hänelle taivaasta anneta, toteaa Johannes Kastaja opetuksessaan.

Tarvitsemme monenlaista elämänviisautta tullaksemme hyvin toimeen toistemme kanssa. Huumorilta kuullosti sellainen lausunto ammattilaiselta, joka totesi omasta työstään: ”Tavallista yrittää tehdä, mutta laatua vaan pukkaa tulemaan.” Tuntuu siltä, että varsinkin me suomalaiset olemme herkkiä tunnistamaan toisissamme itsekorostusta. Jos toinen ilmaisee omaa erinomaisuuttaan, niin se helposti myrkyttää ilmapiiriä. Kun alkaa verrata itseään toisiin, löytää kyllä aina asioita, joissa voi tuntea huonommuutta muihin nähden. Vaatimattomuus kaunistaa, niin kuin siinä pohjalaismiehen paidassa, joka välitti sanomaa omasta puolisostaan: Hyvin pärjää, kun ei vertaa.

Johanneksen neuvo; Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi, sopii erityisen hyvin meidän jumalasuhteeseemme. Silloin myös meidän ihmisten keskelle ei synny vääränlaista kilpailuasetelmaa. Me emme elä itseämme vaan toisiamme varten. Voin kyllä kasvaa tiedossa ja ymmärryksessä, mutta samalla minun tulee kasvaa myös nöyryydessä. Kilpailun sijaan voimme aina rohkaista ja kannustaa toinen toistamme.

Johannes viittaa sanoillaan Jeesukseen ja hänen suuruuteensa. Johannes osasi iloita Jeesuksen toiminnan menestyksestä, vaikka heikkoina hetkinä hänkin alkoi epäillä. Siksi Kristuksen on tultava suuremmaksi. Kristus näyttää meille esimerkkiä ja oikeaa tietä. Tästä adventin aikakin meitä muistuttaa. Adventti on valmistautumisen aikaa, valmistautumista jouluun. Valmistautuminen, oman sydämen raivaaminen, on Kristukselle tilan tekemistä oman tahdon ja omien halujen keskellä. Se että Kristus tulee sydämessä suuremmaksi, tarkoittaa että hänen rakkautensa ja armonsa löytää meistä enemmän tilaa. Tulkoon siis Kristus suuremmaksi niin sinussa kuin minussakin!

 
MAINOS